Tammikuun alussa kätilöopistolta lähetetty kutsu rakenneultraan sai maaliskuun puolen välin tuntumaan käsittämättömän kaukaiselta. Odotin kuin kuuta nousevaa tätä päivää, laskin päiviä ja iloitsin kiireisistä viikoista saadakseni ajan kulumaan nopeammin. Ja tänään se päivä sitten vihdoin saapui. Ja vilahti noin puolessa tunnissa ohikin. Tai ei päivä, mutta se ultra. Loppupäivässä nyt mitään jännää enää olekaan.
Mutta siinä hän on. Pieni, terve ja erittäin itsepäinen. Muuten niin vilkkaasti liikehtivä Nysä köllötteli tyynesti paikallaan, jalat niin sanotusti kohti kattoa. Lienee viime yö väsyttänyt pienen potkijan. Vasta pitkän tönimisen jälkeen kaveri suostui vähän oikaisemaan jalkojaan - vain näyttääkseen, kuinka nopeasti ne voi vetää takaisin koukkuun. Kai siellä sitten oli mukava juuri noin.
Olosuhteista johtuen sukupuoli jäi tuleville vanhemmille vähän arvoitukseksi, sillä oikeaa kuvakulmaa ei yrityksistä huolimatta löydetty. Valistunut arvaus lähti kyllä mukaan, mutta paljon painoarvoa sille ei kyllä voine antaa. Omien intuitioiden varassa siis jatketaan loppuun saakka, ellei sitten päädytä käväisemään vielä 3d-ultrassa hakemassa vähän videomateriaalia Nysälle muistoksi ajasta, josta ei mitään voi muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti