Pidän asioista, jotka voi laskea kolmen sarjoissa. Isä, Poika ja Pyhä henki. Vakka, kansi ja klopsahdus. Tupu, Hupu ja Lupu. Koti, uskonto ja isänmaa. Senkin takia oli aikanaan jotenkin itsestään selvää, että Kirppu ja pikkusisko saisivat päätteekseen vielä yhden.
Tuli keskenmeno, hetkellinen pelko sekundaarisesta lapsettomuudesta ja lopulta odotettu, etenevä raskaus. Juuri ennen covid-pandemiaa perheemme täydentyi pienellä lumettoman talven lapsella, joka nyt 4,5-vuotiaana on kertakaikkiaan ihmeellinen ja täydellinen lisäys perheeseemme.
Takapenkki täynnä, pienen rintamamiestalomme huoneet juuri jokseenkin järkevästi jaettavissa kolmelle ja toisesta päästä vauvatavaroista tyhjenevä varasto. Täydellistä.
Sitten. Juuri, kun kuvittelin palapelin valmiiksi, jostain sohvan alta, listanraosta tai lelulaatikon pohjalta löytyi vielä yksi pala, joka vaikutti kuuluvan samaan kuvaan. Kesti hyvin pitkään saada ajatus vielä yhdestä palasta mahtumaan kuvaan, joka näytti jo niin valmiilta. Heikoimpina hetkinä teki mieli purkaa koko kuva, pakata takaisin laatikkoonsa ja työntää jonnekin kaapin perälle. Pois silmistä, pois mielestä. Kaiken keskellä kuvan kehykset natisevat liitoksissaan, kun molemmat yrittävät venyä uuden kuvan vaatimiin mittoihin omaa tahtiaan. Kummallakin omat pelkonsa, pettymyksensäkin. Miten ne lisätään tähän kuvaan, maalataanko päälle vai piilotetaanko taustalle?
Vähitellen aiemmin niin valmiin kuvan keskelle alkaa kuitenkin hahmottua oikean muotoinen kolo. Vasta ääriviivat näkyvissä, mutta silti niin hyvin erottuva. Miten en aiemmin huomannut sitä?
