Arkea ja aktiviteetteja

Rupesin muistelemaan Jiin vauvavuosilta hyviksi havaittuja keinoja nukkumiseen. Jos olisi jotenkin vaikka oppinut virheistään ja osaisi tehdä jotain tämän seuraavan kanssa vaikka vähän fiksummin. Ne ensimmäiset "virheet" kun on jo onnistuneesti toistettu: vauva nukkuu perhepedissä eikä tuttiakaan ole opetettu syömään, vaikka niin vannoin tunkevani sen seuraavalle suuhun jo ennen kuin ehtii päästää ensiparkaisuaan.

No, aika vähissä ne "hyviksi havaitut keinot" näköjään ovat. Olisi kai voinut päätellä jo siitä, että taisin Jiin vauva-aikana nukkua ensimmäiset täydet yöunet jossain 11kk:n kohdalla. Mutta oli se yksi aikanaan arkea mullistanut menetelmä: EASY. Eat - activity - sleep - you. Toisen lapsen kanssa sen Y:n voi kyllä unohtaa heti kättelyssä, mutta syöminen heräämisen jälkeen, ei ennen nukahtamista - se on jotain, mikä muistaakseni kannattaa pitää mielessä.

Valitettavasti tällaisen kuukauden vanhan "activity" on lähinnä sitä syömistä, joten vielä ei ole arki mullistunut isoveljen aiheuttamia paikallisia mullistuksia lukuun ottamatta, joten tämän kikkakolmosen käyttöönotto jää vielä taka-alalle odottamaan. Tuossa tuo nytkin nukkuu onnellisena rinnalla..

Tänään oli vauvan kolmas neuvola, ja kolmas neuvolantäti. Alkaa muistuttaa ensimmäisen odotuksen aikaisia neuvolakäyntejä, jolloin uskoakseni terveydenhoitajien "kerää koko sarja" tuli suoritettua. Nyt uusintakierroksella. Vaan mikäpä siinä. Lapsi kasvaa omaa uskomatonta tahtiaan. Painoa on jo melkein viisi kiloa (+1.3kg kotiutumispainosta), ja komea elintasopussukka leuan alla todistaa, että maito maistuu. Pikkusisko on myös todistettavasti samaa isopäistä sukua kuin isänsä ja isoveljensä. Iho siisti ja "ihana tyttö". Ihastuttavasti jaksaa hymyillä ja pikkuisen jo jutellakin.

Vauva on saanut myös nimen. Ristiäisiin on vielä 2,5 vkoa, mutta nimi on jo lyöty lukkoon. Enää pitäisi opetella käyttämään sitä.

Vitamiini-iässä

Synnärillä oli hetken hölmö olo, kun kätilö kysyi, haluaisinko yhdessä käydä läpi navan putsausta ja muita perushoitotoimenpiteitä. Ajattelin, että kyllähän mä nyt ne muistan, ja kieltäydyin kohteliaasti. Pumpulipuikon pyörittelyn navassa toki hyvin edelleen muistinkin, eikä kakka ja sen koostumuksen muutoksetkaan aiheuttaneet ongelmia. Mutta on se melkein kolme vuotta näköjään liian pitkä aika ihan kaiken mielessä pitämiseksi.

Esimerkiksi nää lisäravinneasiat. (Joita vauvoillahan siis on lukuisia..) Tuttu d-vitamiinipurkki löytyi apteekista, vaikka oli nimeään vaihtanutkin, mutta piti kyllä vähän kaivella muistista, että paljonkos me näitä Jiille aikanaan annettiinkaan. "Todennäköisesti jotenkin virallisten suositusten vastaisesti", tuumi Matemaatikko vähän happamasti. Jotenkin se tippamäärä ei kuitenkaan ollut synkassa jostain selkärangan syövereistä nousevan "tip-tip"-runoilun kanssa, jonka avulla Jii saatiin joskus huijattua ottamaan tipat. Hetken mietinnän jälkeen muistin, että loppuosa tulikin toisesta pullosta. Maitohappobakteereja! Vaan minkäs takia niitä nyt annettiinkaan? Muistan vain että kalliita olivat. Ja jotain tutkimustuloksia taisi olla niiden käänteisestä korrelaatiosta lapsen allergiariskeihin. Kai niitä hommataan sitten pikkusiskollekin.

Välillä mieleen palautuu myös ihan irrallisia muistikuvia satunnaisista vauvoihin liittyvistä asioista. Kuten esimerkiksi se, että niitä piti muistaa välillä laskea myös mahalleen - muistaakseni motoriikan kehittymiseksi. Voi olla, että tällainen kuopus helposti jäisikin möllöttämään selälleen ilman näitä elintärkeitä muistikuvia.

Mutta vaikkei vauvanhoito esikon ja kuopuksen välillä niin kovasti ole muuttunutkaan, niin kovin erilaisia vauvoja täällä kyllä hoivaillaan. Kaksiviikkoinen kiukkuaa kyllä jo paljon enemmän kuin vielä viime viikolla, ja jaksaa jo jonkun verran olla hereilläkin, mutta vaikuttaa muuten vielä ainakin toistaiseksi perustyytyväisemmältä vauvalta kuin veljensä. Yöt on tähän asti menty käytännössä yhdellä tai kahdella syötöllä, mikä ei oikein vastaa muistikuviani Jiin vauva-ajoista. Vauva osaa myös ainakin toistaiseksi vielä nukahtaa itsekseen ja nukkua itsekseen - mutta enköhän minä tällaiset kyseenalaiset taidot onnistu karsimaan ennen pitkää.

Synnytyskertomus, osa 2

Pikkusisko antoi odotuttaa itseään syntyväksi jo 37 raskausviikon aikoihin. Sattumalta samana viikonloppuna, kun isäihmisen ja isoveljen oli tarkoitus matkustaa mummolaan. Mummolan matka peruuntui, mutta niin peruuntui myös mahdollinen synnytys siltä erää mystisen vatsakivun kadotessa yhtä kummallisesti kuin oli ilmestynytkin. Liekö ollut jotain psykosomaattista kuitenkin.

Kaikista kummallisista vatsaoireista johtuen olin aivan varma, ettei lapsi pysy vatsassa laskettuun aikaan asti, mutta niin vain saapui sunnuntai, 17.5. ilman merkkiäkään synnytyksestä. Tai itse asiassa täsmälleen sinä päivänä tuntemukset vatsassa muuttuivat aivan uudenlaisiksi, mutta mitään muuta ei sitten tapahtunutkaan. Muutama päivä myöhemmin valvoin yhden yön kipeän ja supistelevan vatsan kanssa, ja aamulla kielsin isäihmistä lähtemästä töihin mahdollisen synnytyksen pelossa. Mutta jälleen kerran supistelut lakkasivat suurin piirtein samaan aikaan kun isäihminen napsautti herätyskellon pois päältä ja soitti töihin. Seuraavan yön henkisesti raunioitunut äiti valvoikin sitten varmana siitä, että tämä yksilö ei synny koskaan, ja jos syntyykin, niin ryppyisenä viisikiloisena viiden päivän käynnistyksen jälkeen, repien kaiken mahdollisen tullessaan.

Viimeinen neuvolakäynti tuntui lamaannuttavalta. Supisteli, mutta sen verran kivuttomasti, etten jaksanut kiinnittää niihin edes huomiota. Terveydenhoitajakin vaikutti vakuuttuneelta siitä, että yliaikaiseksi tuo menee, ja kehotti viikon päästä soittelemaan yliaikapolille. Masentunut äiti raahusti neuvolasta kampaajalle, jota oli lykätty synnytyksen pelossa toivossa jo viikkoja. Saisi edes asialliset hiukset piristykseksi.

Kampaajalta kotiin kävellessä tuntui ajoittain jo etäisesti tutulta, ja parin tunnin päästä isoveljeä päiväunille nukuttaessa aloin jo varovasti toivoa, että ei tämä välttämättä yliaikaiseksi menisikään. Iltapäivällä miehen kotiuduttua aloin jo kellottaa suhteellisen säännöllisen oloisia supistuksia, jotka yllätyksekseni tulivatkin melko täsmällisesti seitsemän minuutin välein. Pelkäsin kuitenkin edelleen niiden hiipumista, joten keskityin supistusten lomassa ruuvailemaan vaatekaappiin uusia hyllyjä. Parin tunnin jälkeen alkoi tuntua siltä, että eivät nämä tästä ole enää hiipumassa, ja hälyttelin jo isoäitiä hoitoavuksi. Seitsemän aikoihin illalla soitin kätilöopistolle, josta annettiin lupa tulla samantien, ja kivuliaan taksimatkan jälkeen kirjauduimme synnärille 20.15 - suhteellisen hyvässä kunnossa kotona nautitun särkylääkecocktailin jäljiltä. Hieman jopa hävetti, kun supistukset hieman laantuivat ja hidastuivat käyrille päästessä, mutta "onneksi" tila oli hyvin väliaikainen. Kohdunkaula oli sairaalaan tullessa 4-5cm auki ja hengailin supistusten lomassa suhteellisen hyvävointisena. Hoitaja ehdotteli puudutuksia, mutta koska en kokenut mitään tarvitsevani, en mitään pyytänytkään.

Ikiliikkujaksi raskausaikana ristitty kuopuksemme veteli käyrillä melkoisilla sykkeillä, ja sai kätilön huolestumaan. Itse en osannut olla huolissani, koska sykkeet olivat olleet korkeahkot läpi raskauden. Kätilö konsultoi kuitenkin lääkäriä, joka käski puhkaista kalvot varmuuden vuoksi. Kalvot poks ja jotakuinkin ensimmäisen puhkaisun jälkeisen supistuksen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Nähtävästi jälkikasvullani ei ole tapana laskeutua loppuraskaudesta hillitysti ja hallitusti kohti lantion ala-aukeamaa, vaan laskeutuminen tapahtuu aina vasta synnytyksen aikana. Näin oli Kirpun kanssa ja näin oli myös pikkusiskon kohdalla. Pikkusisko rojahti siis kalvojen puhkaisun jälkeen kertarykäisyllä yläaukeamasta ala-aukeamaan, 4-5cm humpsahti sekin kertaheitolla 9 cm:iin, ja pian päästiin niin sanotusti tositoimiin. Huolestuttavan korkeat sykkeet laskivat kuitenkin yhtäkkiä huolestuttavan mataliksi, ja kohta olinkin kontillani sängyllä lääkärin kohottaessa lapsen päätä sisäkautta käsillään. Ilokaasukin vaihdettiin lennosta puhtaaseen happeen lapsen hapetuksen varmistamiseksi. Onneksi nämä toimenpiteet auttoivat, syketaso nousi ja synnytys sai jatkua omalla painollaan. Syketason lasku johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta, jota lapsi lisäksi puristi tiukasti sylissään.

Se, mikä teki tästä synnytyksestä niin paljon paremman kuin edellisestä, oli pienestä draamanpoikasesta huolimatta itsellä säilynyt kontrollin tunne. Kontrollin tunteesta suurin osa muodostui siitä, että aidosti koin ponnistamisen tarvetta. Tämä jäi ensimmäisessä synnytyksessä kokonaan kokematta, ilmeisesti jotenkin pieleen menneen pudendaalipuudutteen takia. Ponnistaminen ilman ponnistamisen tarvetta on absurdi tunne, kun taas ponnistaminen ponnistamisen tarpeen vuoksi tuntuu kohtuullisen järkevältä ja kontrolloidulta toiminnalta. Synnytyksen iloa lisäsi se, että pikkusisko syntyi vain yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen, jättämättä pienintäkään vauriota jälkeensä. Palautuminen synnytyksestä oli siis nopeaa, ja runsaahkoa jälkivuotoa lukuun ottamatta olo ei synnytyksen jäljiltä tuntunut hetkeä myöhemmin lainkaan hassummalta. Erittäin hyvävointisena tuntui hassulta viettää sairaalassa ne pakolliset 1,5vrk, mutta pääsipä rauhassa tutustumaan uuteen tulokkaaseen. Joka vaikuttaa muuten kaikin puolin oikein ihanalta tyypiltä!