Terveisiä täältä kuolemanlaaksosta! Toisin kuin ilmeisesti pitäisi, meillä ollaan kyllä kovasti tyytyväisiä myös tähän alle kaksivuotiaan arkeen. Tyhjästä ilmestynyt
uhmaikä luo toki arkeen omat haasteensa, mutta mottoni uhmaiän
selättämisen suhteen on yksinkertaisesti "päivä kerrallaan". Olisi toki
helpompaa, jos tietäisi, kuinka monta kertaa lasta täytyy vielä kieltää
esimerkiksi lyömästä ennen kuin tuo todella sisäistää asian, mutta sen
tiedon puutteessa mennään päivä kerrallaan, kielto (ja kiitos)
kerrallaan. Uhmaiästä huolimatta kaksivuotiaan kanssaeläjän arki on
kuitenkin lopulta ennen kaikkea aika ihmeellistä.
Ihmeellisintä
on pienen ihmisen ajatuksiin tutustuminen. Laajeneva sanavarasto on
kuin karttakirja, josta aukeaa uusien sanojen myötä aina uusia sivuja.
Ensin oli pelkkä "ka", sitten mukaan putkahti toinen tavu, kolmas,
ensimmäinen kaksisanainen lause, ja nyt jo pitkiä kertomuksia osiin
pilkottuna. Omasta näkökulmasta kovin arkisetkin asiat jäävät näköjään
kohta kaksivuotiaan mieleen elämään ihan omaa elämäänsä. Meillä
esimerkiksi käydään monta kertaa viikossa yhdessä läpi, kuinka "paalin
taato (meni) kikki (ja kuinka) paali koojaa (vaari korjaa)". On myös
mahtavaa päästä neuvottelemaan lapsen kanssa asioista, kuten vaikkapa
siitä, koska ja miten sitä maitoa nykyään juodaan. Yöimetykset ovatkin
vihdoin taakse jäänyttä elämää, kun satuin yhtenä iltana kysymään
Jiiltä, josko juotaisiin seuraavat maidot vasta aamupuurolla. "joo, hyvä!",
vastasi Jii. Yöllä herättiin totuttuun tapaan haluaamaan "paapulaa"
(maitoa), mutta kun muistutin illalla tehdystä sopimuksesta, lapsi
totesi vain hitusen ääni väristen "joo", ja jatkoi nukkumistaan. Noinkin
voi näköjään siis imetyksen lopettaa. [Pitkään sitä kyllä kestikin,
vuoden ja yhdeksän kuukautta]
Puhetta tulee nykyään
niin paljon, että Jiitä voi hyvällä syyllä kutsua melkoiseksi
lörpöttelijäksi. Puhe pulppuaa heti heräämisestä alkaen ja sammuu
monesti vasta, kun vähän tiukemmalla äänensävyllä käskee laittamaan
silmät kiinni ja alkamaan nukkua. Usein pimeässä kuuluu vielä senkin
jälkeen vaimeana muminana lapsen tarinointi. Retorisena tehokeinona
lapsella on selvästi käytössä toisto, ja samoja asioita käydään monesti
sana kerrallaan läpi noin kahdenkymmenen toiston taktiikalla.
Lapsen kanssa elämistä helpottaa kyllä huomattavasti yhteinen kieli, vielä vähän kehitysvaiheessa oleva sellainenkin.
Ajatusten lisäksi lapsi oppii sanoittamaan tunteitaaan ("turullinen"
onkin meillä viikon sana) ja osaa kertoa esimerkiksi sen, mitä vielä
vierestä puuttuu ennen kuin uni tulee. Meillä on ollut aina tapana käydä
Jiin kanssa iltaisin läpi seuraavan päivän ohjelma. Ajatuksena on
ollut, että se helpottaisi seuraavaan päivään orientoitumista, eikä
esimerkiksi äidin aikainen kouluunlähtö aiheuttaisi niin suurta ikävää,
kun se olisi tiedossa jo etukäteen. Vaikka lapsen aikakäsitys onkin
vielä todennäköisesti ihan omanlaisensa, luulen, että helpotus on
molemminpuolinen, kun äidin perään itkevälle lapselle voi aamulla
kertoa, mihin äiti on mennyt ja koska äiti palaa. "Koo, pee, tee, äs",
sanookin Jii aina, kun tulee puhe äidin opiskeluista ("äiti lukee,
opettaa mummi lapselle).
Pitää silti varoa sekä yli-
että aliarvioimasta niin lapsen ymmärrystä kuin puhetaitoakin.
Apinoinnista päätellen lapsi kuuntelee kaikkea ympärillään olevaa
tarkkana kuin haukka, ja koska ymmärryksen määrää on vaikea kartoittaa,
pitää hyvin paljon miettiä, mitä ja mistä lapsen aikana voi puhua.
Suorittajaäidin on syytä pitää myös mielessään, ettei lapsen kuuliainen
vastaus tarkoita, että lapsi olisi oikeasti sisäistänyt asian ja toimisi
jatkossa johdonmukaisesti äidin toiveiden mukaan. Myöskään joo/ei
vastauksena kysymykseen ei todellakaan ole tae mistään sen enempää
myöntävästä kuin kieltävästäkään. Joskus on vaan kiva sanoa joo!
